Seurustelin nuoruudessani vuosia miehen kanssa, jolla oli jo silloin vähän ongelmia alkoholinkäytön kanssa ja muitakin ongelmia. Yritin auttaa, vuosia, mutta hänellä ei ollut halua tunnustaa ongelmia tai muuttua. Lopulta minun oli oman itseni takia hypättävä uppoavasta laivasta. Siitä on jo melkoisen kauan, mutta eihän sitä ensimmäistä vakavaa ihmissuhdetta noin vain unohda. Olen kuullut hänestä uutisia vuosien varrella, ja alavireinen kierre on vain koko ajan kiihtynyt. Nyt kierre on loppunut. Hän hyppäsi katolta ja kuoli. Vaikka suhteemme oli myrkyisiä eikä todellakaan elämäni parasta aikaa, olen surullinen hänen vuokseen. Ja hänen läheistensä vuoksi. Häntä kyllä yritettiin auttaa, mutta näin tarina sitten kuitenkin päättyi. Aikoinaan en uskaltanut suhdettakaan lopettaa helpolla, koska pelkäsin, että hän tekisi jotakin itselleen. Sellaista uhkaa on siis aina ollut ilmassa. Mutta siis surullista, miten mieli voi mennä niin mustaksi, että paluuta ei enää ole. Aikoinaan vannoin, että en enään yhtään kyyneltä vuodata hänen vuokseen ja tässä sitä nyt taas ollaan, silmät turvoksissa.
Mutta minä olen hengissä ja minulla on kaikki hyvin. Ihana mies ja mahtavat lapset. Mitä nyt muutama ylimääräinen kilo lanteilla, mutta nyt kun sitä ajattelee oikeissa mittasuhteissa niin se nyt ei ole paljon mitään. Ja sillekin voi itse tehdä jotain. Nyt on kyllä taas mennyt vähän lohtusyömisen puolelle... Mutta minulla on kuitenkin loppuelämä aikaa tehdä asialle jotain :) Elämä on.
Kumma kyllä, paino ei ole vielä (kop kop) tullut takaisinkaan!!
Lievästi ylipainoiseksi pääsisin jo luvulla 85,9 kg, joten hirveän pitkä matka sinne ei enään ole :)